sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Taisteluni eli Hyviä Ja Huonoja Uutisia

Niin, olen sitten hankolainen. Mun City on tänään hyytävän tuulinen ja kylmä. Näen hurmaavalta parvekkeltani alkukesän vehreyden verhoaman nukkekotikaupungin. Aivan niinkuin yhden nukkekodin pihassa, kylmälavassa, kukkisi jo peruna.

Muutto sujui niinkuin muutot sujuvat: iloista pakkailua, laatikoiden loppuminen, epätoivoista tavaroiden tunkemista ties mihin, sitten autot täyttyivät ja oli nälkä, jano ja pissahätä. Apujoukot olivat kilttejä ja heidän ansiostaan Kisse ja minä kaaduimme illalla pieneen mutta pehmeään sänkyyni kliseisen onnellisina.

Ei kaikki ole kunnossa vieläkään, ei, makuuhuoneessa on 15 purkamatonta laatikkoa, olohuoneessa yksi, keittiössäkin yksi. Seiniltä puuttuu kaappeja ja tauluja. Mutta elämä rullaa, ja muistan vanhastaan Hangosta yhtä ja toista. Nautin siitä, että tämä on oikea kaupunki oikeine vastakohtaisuuksineen, täällä on mahdollisuus katsella ja oppia. Ensin varmaan täältä lasiparvekkeelta...

Mutta ne huonot uutiset.

Olen näiden vuosien aikana miettinyt muutamaankin kertaan, mitä sotaa ja mitä taistelua me vaskuliittia sairastavat oikein taistelemme.

Tällä hetkellä tunnen olevani paitsi hymyilevä hankolainen, myös kriisialueelle unohtunut. Nyt olen käynyt jo kolme kertaa lähellä kuolemaa (sairaalassa ennen diagnoosia saatuani muun höpön lisäksi myös keuhkoembolian, sitten taudin leimahdettua uudestaan sain tulpan jalkaan ja munuaiset alkoivat pettää, ja nyt viimeksi sain pneumocystis-keuhkokuumeen). Mutta aina kun pään päällä pyöri ja surisi ja uusia pommeja putoili, kaikki se draama ja toiminta oli sittenkin ymmärrettävää.

Mutta tämä kriisialueelle jääminen, jatkuva poterossa eläminen syö naista. Täällä pelaan pasianssia ja odotan hälytyskellon soivan. Ulos uskaltautuminen on riskialtista, heh. Naputtelen viestejä, joita omiin poteroihinsa kaivautuneet vaskuliittitaistelijat lukevat ja kommentoivat eri puolilta maailmaa. Onko nenän vihlominen  Hangossa merkki taistelujen kiihtymisestä? Entä vaahtoava virtsa Argentiinassa? Verihiutaleiden määrän vaihteleminen Keskilännessä? Taa taa ti taa-a.

Tämä asemiin kaivautuminen on pitkäveteistä, mutta tarpeellista. Lääkitykseni altistaa sekä ihosyövälle että kaikille mahdollisille infektioille. Tuo pneumocystis-keuhkokuume palautti minut pommisuojaan: kolme viikkoa sairaalassa, neljä antibioottitiputusta päivässä, riitti hetkeksi. Vanhenin taas silmissä. Iho roikkuu, syntymämerkit kirjovat sota-alueen karttaa, lihaksia ei löydy. "Mut hei, sä olet sentään hengissä!" Jou.

Taisteluni oli sen verran rankkaa, että olin saada apujoukkoja Kanadasta. Vaskuliittitaistelija oli jo vyöttämässä kupeensa ja ryntäämässä lentokoneeseen, kun antibiootit vihdoin alkoivat purra.

Sairaat ja terveet lukijani, toivon aivan kaikille, ja joukoissa myös itselleni, kesää. Hyvää tai huonoa, mutta kesää kuitenkin. Viime kesän vei vyöruusu (lääkityksen sivareita sekin), toissa kesänä olin vain niin järkyttävän huonona etten jaksanut kävellä kahtasataa metriä... Olen hankkimassa vanhalta lohjalaiselta rouvalta potkupyörän, jolla voinen seikkailla asioillani ympäri kaupunkia. Hankkisinko taas maiharit?